Laivalta Tukholmaan ja uuteen kotiin

Perillä. En käyttänyt olemassaollutta optiota lähteä takaisin Suomeen - hänelle oli halvempaa ottaa risteilymatka, kuin reittimatka kotiinpaluuta varten, eikä risteilyjä myydä (ainakaan edullisia tarjouksia), vain yhdelle hengelle. Lipussa siis luki, että myös minä olisin matkustamassa ja optio lähteä samantien maitojunalla kotiin oli olemassa. En kuitenkaan hypännyt.

Vietimme perjantaipäivän kävellen Tukholman keskustaa ristiin rastiin. Tavarat jätimme säilöön T-Centraleniin, joten kantamisia ei ollut liikaa. Pysähdyimme Gamla Stanissa erääseen kahvilaan syömään puoliksi ison muffinssin ja juomaan chailattea (hyvää) ja kaakaota (hyvää, mutta se ei ollut kuumaa, höh). Istuimme kahdestaan kahvilan alakerrassa, jota mainostetaan Tukholman vanhimmaksi keskiaikaiseksi kellariholviksi, 1200-luvulta. Molemmat olimme jo matkan ensimmäisenä päivänä väsyksissä. Olisimme molemmat halunneet käpertyä silloin päiväunille. Se ei ollut kuitenkaan mahdollista, mutta aikaa piti kuluttaa siihen asti, että lähtisimme tunnelbanalla ja tågetilla kohti isäntäperheeni kotia. Kävelimme Tukholman isoimman ostoskadun melkein päästä päähän ja kauimmaisesta päädystä löysimme kirpputorin, jossa ainakin minä sain viihdytettyä itseäni pitkän tovin. Mukaan lähti kaikista ihanuuksista yksi, posliininen vanha valokuvakehys. Eiköhän siihen jokin arvoisensa valokuva tule vielä näiden kuukausien aikana näppäistyä :)

Haimme tavarat, otimme tunnelbanan ja tågetin ja pääsimme perheen lähimmälle junapysäkille noin viidessätoista minuutissa. Siellä perheen isä tuli hakemaan meitä ja kaikkia matkatavaroitani. Illalla söimme heti hemmaan päästyämme, katsoimme Ruotsin Let's Dance kilpailua ja sen jälkeen tulevaa komediasarjaa. Ensivaikutelma oli molempien meidän mielestämme todella mukava.

Eilen kävimme yhdessä Djurgårdenissa syömässä, ennen kuin saattajani piti nousta takaisin laivaan. Djurgården on Tukholman suosituin ulkoilualue. Aiemmin se on ollut kuninkaallisen perheen "maaseutualue", mutta nyt se on yleisessä virkistyskäytössä. Djurgårdenin talot olivat (kuten lähes kaikki talot keskusta-alueella) kauniita ja vanhoja ja oli jotenkin todella ihanaa, että syvemmälle alueelle mentäessä koko suurkaupungin häly ja tunnelma jäi taakse, vaikka ihmisiä oli edelleen todella runsaasti. Söimme kasvihuoneeseen rakennetussa ravintolakahvilassa. Kasvihuoneen sisällä tunnelma oli kuin ulkona, mutta ilman koleus ei päässyt enää vaivaamaan. Ruokaan käytetyissä aineksista merkittävä osa kuulemma kasvatettiin itse ja muutenkin ekologisuuteen kiinnitettiin huomiota. Paikka vaikutti todella ihastuttavalta. Kunhan kevät etenee vielä hieman lämpimämmäksi aion mennä viettämään koko päivän siinä puistossa ja tutustua alueeseen paljon paremmin.

Niin. Jäähyväiset jätettiin ja laiva vei toisen puoleni pois. Jännitäväksi kotiinpaluun teki se, että minun piti itse kulkea ensimmäistä kertaa hemmaan (sovittiin, että Suomessa minulla on koti, täällä hemma) yksin. Minulla ei ollut karttaa (paitsi tunnelbanan ja tågetin linjakartta), eikä puhelinta mukanani, koska alunperin oli tarkoitus, että tulisin samaa matkaa perheen kanssa keskustasta hemmaan. Oikean tunnelbanan ja tågetin löytäminen ei ollut vaikeaa, mutta hankalaksi se alkoi muuttua jäädessä pois juna-asemalla. En ollut koskaan kävellyt sieltä hemmaan. Vaikka suuntavaistoni ei yleensä ole hyvä, onnistuin löytämään yhdellä eksymisellä tieni oikeaan paikkaan - perhe ehti jo toteamaan, että he olivat vain "little bit worried about me". Seikkailun jälkeen söimme yhdessä ja vetäydyin huoneeseeni aika varhain. Olin vähän väsyksissä ja minulla oli paljon ajateltavaa.

Perhe. Kotiutuminen. Hemma.

Ehkäpä se on seuraavan merkintäni aihe.

Unelma ulkomaista ja kuinkas sinne päädyttiin

Makaan Viking Linen Gabriella-laivan hytissä jossakin päin Itämerta, matkustamassa Helsingistä Maarianhaminan kautta Tukholmaan. Kirjoitan ensimmäistä blogimerkintääni blogiin, jonka edellisenä yönä muotoilin www.blogger.com palveluun tarkoituksenani kirjoittaa sinne aktiivisesti kaikesta näkemästäni ja kokemastani. En ole tavallisella ruotsinristeilyllä juomassa itseäni armottomaan humalaan (itseasiassa minulle tarjottu drinkki kaatui pitkin pöytiä ennen kuin olin ehtinyt juoda siitä puolta enempää - Egotrippi "Hei älä koskaan ikinä muutu" innosti minut ja saattajani jammailemaan niin innoissamme), vaan olen reittimatkalla. Olen muuttamassa neljäksi kuukaudeksi asumaan Tukholmaan Björnssoneitten perheeseen.

Viime syksynä olin aloittanut opiskelemaan oppilaitoksessa, johon olin halunnutkin päästä opiskelemaan, mutten suinkaan sillä linjalla, jolla halusin olla. Luokkatoverini olivat mitä mukavimpia tyyppejä, koulun tilat uutuuttaan hohtavia ja aihekin minulle läheinen. En kuitenkaan saanut nieltyä pettymystäni siitä, että olin taas odotusvaiheessa - odottamassa seuraavia pääsykokeita, jotta pääsisin opiskelemaan unelma-alaani. Vaikka minulla oli mukavaa puuhailtavaa, olin pettynyt itseeni. Halusin vihdoin tehdä jotain, jota todella haluan, sen sijaan, että opiskelen jotain ajan ja opintotukikuukausien kuluksi. Sitä olin tehnyt jo neljän vuoden verran taidelukiossa Helsingissä. Ennen kamelinselän katkeamista vietin viikon kauniissa syksyisessä Lontoossa. Monen tuhannen kilometrin päässä kotoa ollessaan osasi laittaa asioita perspektiiviin - ei suinkaan järkevyyden, vaan unelmien kannalta. Jos minä kerran olin kohtalon sanelemana viettämässä välivuotta lukion ja tulevan toiveammattini opiskeluiden välillä, tulisi minun käyttää se vuosi toteuttaen unelmiani, eikä tyytyen lohdutuspalkintoon.

Sattumalta tuttuni kysyi, sattuisiko joku tarvitsemaan työtä. Heiltä puuttui liikkeestä myyjä ja töitä olisi tarjolla ainakin jouluun saakka. Tartuin työtarjoukseen ja sain paikan. Irtisanouduin oppilaitoksestani oltuani poissa liki kuukauden päivät opetuksesta ulkomaanmatkani jälkeen. En ole vieläkään tyhjentänyt lukittua kaappiani. Sieltä löytyisi vielä tuliaisnapit ja viinikumit tytöille.

Töitä tein jouluun saakka, ja olisin varmaan jatkanutkin samassa työpaikassa, ellei esimiesten vaihtumisen myötä työpaikan ilmapiiri olisi tulehtunut. Pidin myös hyvin todennäköisenä, että muuttaisin Lontooseen heti uudenvuoden juhlinnan jälkeen. Joululoma - ja maailman talouden finanssikriisit - saivat minut kuitenkin toisiin ajatuksiin ja noiden ajatusten seurauksena olen nyt tässä. Lähtemässä aupairiksi Tukholmaan vieraaseen perheeseen koko kevääksi.

Mukaan olen pakannut luonteeni mukaan aivan liikaa: yhden ison ja yhden pienen matkalaukun, ylioppilaslahjaksi saamani vaellusrinkan, viulun, järjestelmäkameran ja läppärin. Ulkovaatteita piti ottaa enemmän, kuin olisin halunnut, sillä Pohjoismaissa on (vaikka muotilehdet eivät sitä myönnä) kylmää vielä huhtikuuhun saakka. Kenkiäkään ei raaski ostaa useita pareja uusia, joten mukana on niitäkin joka säähän, ja kevään mittaan tulee vielä vaihtumaan. Eniten painolastia ovat tuoneet kirjat, sillä mukaan on pakattu kaikki lukioajan kurssikirjat, suomi-ruotsi-sanakirja, kasa tyhjiä vihkoja päiväkirjoiksi, sekä ystäviltä lahjaksi saatu Asdtrid Lindrenin Ronja Rövardotter. Paineet oppia neljän kuukauden oleskelun aikana edes auttavasti kommunikoimaan toisella kotimaisella ovat kovat. Äitiltä sain vielä mukaan Topeliuksen Lasten satuaarteet. Herttaista.

Kotiovea aiemmin tänään sulkiessa herkistyin ensimmäisen kerran. Oikeasti alkoi itkettämään siinä vaiheessa, kun Helsingin rannat ja Suomenlinna muuttuivat sinertäviksi ääriviivoiksi taivaanrannassa. Olen kuitenkin aina halunnut asua Ruotsissa edes osan elämääni ja Tukholma on erittäin kaunis kaupunki - ehkä ihan samalla lailla kesäkuun lopussa tulee tirahtamaan kyyneleet silmäkulmaan, kun Vanhakaupunki häipyy näkyvistä.

Muutan neljäksi kuukaudeksi Tukholmaan. Se on kolmasosa vuodesta. Sen ajan yritän mahdollisimman hyvin ja monipuolisesti kirjoittaa tänne teidän luettavaksi.