torstai 16. huhtikuuta 2009

Miten pärjään perheen kanssa?


Siitä, kun saavuin Tukholmaan, on Itämerestä ehtinyt jäät sulamaan ja toppavaatteet pakkautumaan lopullisesti odottamaan ensi talvea. Kirjoittaminen on jäänyt, sillä huomasin käyttäväni kaiken vapaa-aikani valokuvien käsittelyyn ja kaikkien päiväkirjojen (kaksi internetissä, kaksi käsinkirjoitettavaa mukana) ja valokuvagallerioiden päivittämiseen. Päätin siis antaa itseni pitää vähän vapaata, jottei täällä oleminen mene kokonaan sivusuun siitä kirjoittaessani.

Isoimpia ongelmia perheen kanssa on ollut se, etten tiedä, miten pitkälle minun on sopivaa sekaantua lasten kasvattamiseen. Nuorimmainen kärsii kovasta eroahdistuksesta ja keskimmäinen lapsista on vähän uhmaikäinen. Molemmat vanhemmat olivat minun tänne tullessani todella ronkeleita syömään yhtään mitään muuta, kuin pannukakkuja. Itseasiassa kerran heidän kiukuttelunsa ja venkoilunsa ruokapöydässä sai minut poistumaan pöydästä ja itkemään hetken aikaa yläkerrassa omassa huoneessani, mutta olen sen jälkeen tottunut siihen, ettei kaikki ruoka ole lapsille sopivaa ruokaa. En kuitenkaan ole suostunut tekemään vain perunaa, riisiä ja pannukakkuja ruuaksi, vaan aloitin taistelun ruokavenkoilua ja vanhemmille kiukuttelua (huomaan, että lapset olivat aluksi minua kohtaan hieman vieraskoreita) vastaan tekemällä Käytös- ja ruokailutaulun. Kahdella vanhemmalla on siinä omat sarakkeensa uppförande ja mat. Tarroja annan aina kun koen, että lapset ovat nyt onnistuneet, eli ettei aamulla olla kiukuteltu vanhempien lähtiessä töihin ja meidän jäädessä pukeutumaan päiväkotia varten tai kun lautanen on ollut kokonaan tyhjä - hankalissa ruuissa puolenkin lautasen syöminen on riittänyt. Se on kuitenkin merkittävä parannus siihen, kun keskimmäinen aluksi ilmoitti ennen kuin lautasen oli saanut edes eteensä, että "Men jag vill inte äta det!" Itseasiassa koko lapsikatras käyttäytyy minun kanssani jo varsin hyvin - toki joka aamu vähän jotakuta itkettää, että vanhemmat taas lähtee töihin, mutta aiemman 30minuutin itkupotkuraivarin sijaan itku loppuu jo muutamassa minuutissa. Sen jälkeen sitten halitaan ja jutellaan hetki mukavia, ennen kuin taas jatketaan ahkerasti pukeutumista. Hankalaa käyttäytymisestä tulee silloin, kun vanhemmat ovat paikalla. Silloin molemmat nuoret pojat kiukuttelevat. Pientä parannusta on ehkä nähtävillä, mutta ei silti mitään hurrattavaa. Valitettavasti lapset ovat oppineet, että se joka huutaa, saa huomion. Iltaisin nuorimmainen itkee kuin ammuttu, sillä hänen kohdallaan on vasta tässä liki kahden vuoden iässä alettu opettamaan, että hänen pitäisi nukahtaa ilman isää tai äitiä siinä vieressä. Niinä hetkinä, kun sekä tuo nuorin että keskimmäinen poika ovat itkeneet ja huutaneet olen minä vakaasti vannonut, etten tule hankkimaan omia lapsia vielä moneen, moneen vuoteen. Mieli kyllä taas meinaa muuttua niinä hetkinä, kun pienin istuu sylissä nojaten rintaani vasten ja tuhahtelee hellyyttävästi.

Tämä kaikki on opettanut minulle, että en todellakaan suosittelisi aupairiksi lähtemistä kenellekään, joka ei todella pidä lapsista. Taiteenlaji on myös se, että pitää puolensa sovituista työajoista kuitenkaan loukkaamatta isäntäperhettä. Harvassa on ollut ne illat, kun olen lopettanut työt alunperin sovittuun kellonaikaan (klo 18.00), mutta en ole näistä nyt sanonut, sillä toukokuussa olevien pääsykokeiden takia joudun olemaan ainakin viikon, ehkä kaksikin poissa. Olet ajatellut toivoa perheeltä, että koska minä olen joustanut työajoissani (siivonnut pitkäksi venyneet ruokailun jäljet aina, vaikka vapaa-aikani olisikin alkanut, pyykännyt enemmän, kuin ehtisin sovittuina työtunteinani jne...) toivoisin heidän joustavan noissa pääsykoepoissaoloissani. Tokikaan en oleta saavani koko taskurahaani, jos olen viikon tai jopa sen kaksi poissa, mutta jonkinlaisen korvauksen oletan saavani ylityötunneistani.

En voi kyllä valittaa perheestäni muuten. Pääsin heidän kanssaan käymään Pohjois-Ruotsissa laskettelemassa Skandeilla ja he ottivat todella rauhallisesti sen, kun jouduin kertomaan minun käytössä olevaan autoon tulleista naarmuista. Auton käsijarru ei ollut kunnolla ylhäällä ja se oli sitten kauppakeskuksen parkkipaikalla rullannut takaperin toiseen autoon. Mitään vakavaa ei käynyt, mutta muoviseen takapuskuriin tuli pari naarmua. Oma äitini olisi huutanut minut varmasti maan alimpaan rakoon, mutta täällä asia otettiin hyvin rauhallisesti. Totesivat vain, että onnettomia sattumia ei aina pysty välttämään.


Vietin myös 21-vuotissyntymäpäivääni muutama viikko sitten! Valitettavasti en saa nyt enempää kuvia ladattua, mutta oli kyllä mukava - vaikka erittäin uupunut, sinä päivänä oli kauhea hullunmylly käynnissä talon myymistä varten otettujen valokuvien takia - päivä.


1 kommentti:

  1. Ei au pairina, eikä missään muussakaan työssä lasten kanssa, voisi varmaan olla jos ei olisi valmis joustamaan työajoista. Sen olen huomannut. :) Lasten kanssa kun elämää vain ei voi koskaan täysin aikatauluttaa...

    Toki puolensa on silti pidettävä, ettei orjuutukseksi mene. Onhan niitäkin perheitä, joiden mielestä au pairin on elettävä vain heitä varten.

    VastaaPoista